Matkani lyhytterapeutiksi

Synnyin vuonna 1966 Helsingissä Naistenklinikalla, josta minut vietiin suoraan Folkhälsanin lastenkotiin, sillä alkoholisoituneet vanhempani eivät pystyneet minusta huolehtimaan. Minulle kävi kuitenkin hyvin, sillä pääsin puolitoistavuotiaana hyvään ja rakastavaan sijaiskotiin Siilinjärvelle Pohjois-Savoon. Sain äidin, isän ja myös isoveljen, joka oli adoptoitu perheeseen joitain vuosia aiemmin. Sain setiä ja tätejä, serkkuja ja mikä tärkeintä, myös leikkikaverin naapurin tytöstä. Kuitenkin tieto siitä, että biologiset vanhempani olivat hylänneet minut heti vastasyntyneenä, sai minut oireilemaan monin tavoin. 

Hylkäämisen pelkoa

Kasvatti-isäni kuoli syöpään ollessani 6-vuotias. Isän kuolema jätti minuun lähtemättömän jäljen. Se ilmeni muun muassa turvattomuuden tunteena. Aloin pelätä hylkäämistä tietämättäni. Oireilin muun muassa pakenemalla metsään tai piiloutumalla komeroon. Myöhemmin, kun opin lukemaan, pakenin kirjojen maailmaan.

Teini-iässä tunsin taustani vuoksi olevani erilainen ja tein kaikkeni peittääkseni sen, kuka olin. Se johti itseni ja luovuuteni hylkäämiseen. Lopetin hyvin alkaneen viulunsoittoharrastukseni, samoin kilpahiihdon ja aloin kapinoida, juoda ja polttaa. Onneksi tuo vaihe päättyi aikanaan. Oli aika aikuistua.

Psykologian opintoja

Vuonna 2013 aloin opiskella ratkaisukeskeistä psykologiaa, jolloin perehdyin erityisesti tunnelukkotyöskentelyn metodeihin. Valmistuin vuonna 2017 tunnetyöskentelyn ohjaajaksi. Olen myös suorittanut musiikkiterapeutin perusopinnot Jyväskylän yliopistossa ja ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin tutkinnon Lyhytterapiainstituutissa (LTI).  

Omat, joskus rankatkin elämänkokemukseni yhdistyneenä ratkaisukeskeisen lyhytterapian metodeihin ovat avanneet minulle tien parempaan itsetuntemukseen. Tänään tunnen itseni ja omat voimavarani paremmin, ja voin ohjata myös sinua löytämään oman tasapainosi.